Tässä artikkelissa tarkastellaan kehittämistyötä vuorovaikutuksellisena prosessina ja pohditaan, onko passiivisen osallistumisen taustalla pikemminkin olosuhteet kuin yksilöiden asenteet.

Kehittämistyössä henkilöstö saadaan usein mukaan tapaamisiin, mutta yhteinen ajattelu ja yhdessä oppiminen eivät kehity jaetuksi ymmärrykseksi tilanteesta. Osa osallistujista vetäytyy, keskustelu jää varovaiseksi tai hiljaiseksi, ja tilannetta saatetaan tulkita motivaation puutteena, kehittämisväsymyksenä tai muutosvastarintana. Tällöin kehittämistyön huomio kohdistuu helposti yksilöihin. Entä jos kyse ei olekaan asenteista, vaan olosuhteista, joissa kehittämistyötä tehdään?

Kehittämistyö on pohjimmiltaan vuorovaikutuksellinen prosessi. Se edellyttää kykyä kuunnella, reflektoida, suhteuttaa omaa ajattelua toisten näkemyksiin ja rakentaa yhteistä ymmärrystä (Mönkkönen 2018). Näitä taitoja ei kuitenkaan voida pitää itsestään selvinä. Ne syntyvät vain, jos ihminen kokee tilanteen riittävän turvalliseksi osallistuakseen avoimeen vuorovaikutukseen. (Piippo, Syvänen & Kolehmainen 2022.)

Kehittämistyön sokea piste

Kehittämistyössä painottuu usein projektimuotoinen työskentely. Vähemmälle huomiolle jää se, millaisessa tilanteessa ihmiset ovat, kun heitä kutsutaan mukaan kehittämiseen. Aikataulupaineet, epäselvät roolit, hierarkiat ja aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, miten avoimeen vuorovaikutukseen osallistujat antautuvat (Mönkkönen & Roos 2019).

Mikäli turvallisuuden kokemusta ei tietoisesti rakenneta, keskustelun pinnallisuus tai vetäytyminen tulkitaan helposti yksilön ominaisuudeksi (Porges & Onderko 2025). Kehittämistyön kannalta tämä on ongelmallinen lähtökohta, sillä oletuksiin nojaavat tulkinnat ohjaavat ratkaisuja pois ilmiön todellisista syistä. Turvallisuuden puute ei ratkea vaatimalla aktiivisempaa keskustelua, vaan tarkastelemalla ja muuttamalla tapaa, jolla kehittämistyö toteutetaan.

Hermostollinen näkökulma vuorovaikutukseen

Hermostollisesta näkökulmasta ihmisten reagointi tilanteeseen ei ala tahdosta vaan kehosta. Hermosto arvioi jatkuvasti, onko tilanne turvallinen vai uhkaava. Tämä tapahtuu jo ennen tietoista ajattelua. Jos tilanne koetaan turvattomaksi, hermosto ohjaa toimintaa puolustuksen suuntaan. (Dana 2021.) Tällöin kyky kuunnella, oppia ja tehdä yhteistyötä kaventuu merkittävästi.

Hermostollisesti kuormittavissa olosuhteissa tapahtuva kehittäminen ei mahdollista syvää yhteistä ajattelua. Kyse ei ole tahdon tai motivaation puutteesta, vaan kehon tavasta suojata yksilöä (Porges 2022). Tämä näkökulma haastaa kehittäjät siirtämään huomion pois yksilöistä ja tarkastelemaan uudelleen kehittämistyön olosuhteita ja toimintatapoja.

Dialogisuus siltana turvallisuuteen

Dialogisuus tarjoaa kehittämistyöhön konkreettisen keinon tukea turvallisuuden kokemusta. Dialogi ei ole pelkkä keskustelutekniikka tai menetelmä, vaan tapa olla toisten kanssa. Se rakentuu kuulluksi tulemisesta, vastavuoroisuudesta ja ennakoitavuudesta. (Mönkkönen, Kekoni & Pehkonen, 2019.) Dialogiset käytänteet selkeyttävät tavoitteita ja tekevät vuorovaikutuksesta vastavuoroista.

Kun kehittämistyöhön luodaan tilaa dialogille, syntyy myös hermostollinen rauha, joka mahdollistaa yhteisen ajattelun (Porges & Porges 2023) . Tällä tavoin dialogisuus toimii siltana yksilön sisäisen tilan ja yhteisen kehittämistoiminnan välillä. Ilman tätä siltaa kehittämistyö jää helposti irralliseksi ihmisten arjesta.

Mitä turvallisuus tarkoittaa kehittäjän työssä?

Kehittäjän tehtävä ei ole ainoastaan ohjata kehittämistyön prosessia, vaan myös rakentaa olosuhteita, joissa ihmiset voivat osallistua turvallisesti. Tämä tarkoittaa esimerkiksi selkeitä rakenteita, realistista aikataulutusta, kuuntelemisen ja reflektion arvostamista (Mönkkönen & Roos 2019). Osallisuus ei synny kutsumalla, vaan kokemuksena siitä, että on turvallista olla mukana.

Kehittämistyön vaikuttavuutta tulisi arvioida myös sen perusteella, millaisia kokemuksia kehittämisprosessi tuottaa osallistujille. Turvallisuuden ja dialogisuuden tietoinen huomioiminen luo edellytykset kestävämmälle muutokselle, luottamukselle ja toimivalle yhteistyölle.

Lopuksi

Kehittämistyö ei ala menetelmistä eikä edes sanoista. Se alkaa turvallisuudesta. Kun tämä näkymättömäksi jäävä perusta tunnistetaan ja sitä vahvistetaan dialogin avulla, kehittämistyö voi muuttua aidosti yhteiseksi prosessiksi, jossa ihmiset eivät vain osallistu, vaan myös sitoutuvat ja oppivat yhdessä.

---

Kirjoittajat

Pauliina Rissanen, Hyvinvointikoordinaattori -tutkinto-opiskelija, Savonia-ammattikorkeakoulu

Elina Pekonen, lehtori, Savonia-ammattikorkeakoulu (YAMK), Master School