Tässä artikkelissa tarkastelemme yhteisöllisen kuntouksen juuria ja nykyisyyttä sekä suuntamme kohti tulevaisuutta Arvo Ylppö -seminaarin viitoittama. Esittelemme yhteisöllisen kuntoutuksen perustaa ja hyötyjä kaikille lapsille ja nuorille.

Yhteisöllisen kuntoutuksen tarve ja hyödyt

Yhteisöllinen kuntoutus perustuu ajatukseen kuntoutuksen kiinnittymisestä lasten ja nuorten arkitoimintoihin ja kasvuympäristöön. Yhteisöllisen kuntoutuksen hyödyt eivät siten kohdistu ainoastaan kuntoutusta saavaan lapseen tai nuoreen, kun sen tehtävä on kehittää toimintaympäristöjä ja siellä olevia käytäntöjä. Yhteistoiminnan vaikutukset ulottuvat laajalti yhteisöjen kaikkien lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen. (Sipari 2022; Merikoski ym. 2025)

Sosiaali- ja terveysministeriön laatiman (2022) valtakunnallisten lääkinnälliseen kuntoutukseen ohjaamisen periaatteiden mukaan lasten ja nuorten kuntoutuksen toteutuksen tulee edistää toimintatapoja ja rakenteita, jotka mahdollistavat yhteisöllisen kuntoutuksen. Tämä tarkoittaa käytännössä esimerkiksi sitä, että terapeutit työskentelevät varhaiskasvatuksessa ja koulussa, eli siellä missä kuntoutusta tarvitseva lapsi tai nuori kasvaa ja kehittyy.

Kansallisella tasolla ei kuitenkaan vielä ole yhtenäisiä linjauksia yhteisöllisen kuntoutuksen toteuttamiseen lapsen ja nuoren kasvuympäristössä tai siihen miten moniammatillista yhteistoimintaa rakennetaan kaikkien lasten parhaaksi. Tutkimuksia moniammatillisen, lapsen ja nuoren arjessa toteutuvan kuntouksen hyödyistä sekä päätelmiä mahdollisista pitkän tähtäimen kustannusvaikutuksista on tehty kansallisella tasolla (Sipari 2018; Kinnunen 2021; Koivikko & Sipari 2021) Yhdenvertaisen ja vaikuttavien kuntoutuspalvelujen saatavuuden turvaamiseksi yhteisöllisen kuntoutuksen mallintaminen hyvinvointialueilla olisi perusteltua.

Tämä linjakasta myös hyvinvointialueilla tehtävän yhteisövaikuttavuuden kanssa, joka tarjoaa tutkimukseen pohjautuvan, konkreettisen keinon uudistaa palvelujärjestelmää ja edistää kansallisten strategisten tavoitteiden saavuttamista. Yhteisövaikuttavuuden perustana on eri alojen ammattilaisten yhdessä sopimat toimintatavat ja yhdessä kehittämät monipuoliset ratkaisut sekä yhteinen johtoryhmä, joka tulee käytännön työtä. (Ristikari ym. 2021)

Kansainvälisesti kiinnostava ja laajalti implementoitu yhteisöllisen kuntoutuksen periaatteita mukaileva toimintamalli on Kanadassa kehitetty monitoimijuuteen perustuva Partnering for Change -malli (P4C). P4C-mallin on todettu tutkimusten mukaan vahvistavan yhteistoimintaa opettajien, vanhempien ja terapeuttien välillä sekä vahvistavan moniammatillista osaamista. Mallin käyttö on parantanut palveluiden joustavuutta ja saavutettavuutta lasten ja nuorten tarpeisiin sekä mahdollistanut varhaisemman tuen tarpeen tunnistamisen ilman raskaita prosesseja. (Campbell ym. 2023; Missiuna ym. 2015.)

Yhteisöllisen kuntoutuksen juuret

Yhteisöllinen kuntoutus (community-based rehabilitation, CBR) juontaa juurensa jo 1970-luvulta. WHO kehitti lähestymistapaa, joka perustui yhteisön voimavarojen hyödyntämiseen. CBR toi kuntoutuksen lähemmäs arkea ja ihmisen lähiyhteisöjä (WHO 1978.) 1980-luvulla WHO lanseerasi CBR-ohjelman erityisesti matala- ja keskitulotason maihin tavoitteenaan saavutettava, kustannustehokas ja kulttuurisesti sopiva kuntoutus.

WHO, ILO ja UNESCO ovat laatineen suosituksia CBR:n kehittämisessä, ja Helsingissä vuonna 2003 järjestettyyn kokoukseen osallistui 180 asiantuntijaa ja lähes 300 organisaation edustajaa eri puolilta maailmaa. (WHO 2005; Helander 2007; WHO 2010). Vammaisjärjestöt ovat osallistuneet 2000-luvulla laajasti yhteisöllisen kuntoutuksen kehittämiseen ja nykyisin puhutaan community-based inclusive development (CBID) -mallista. Siinä on keskiössä vammaisten henkilöiden yhdenvertainen osallistuminen yhteiskuntaan.

Yhteisöllisen kuntoutuksen perusajatus ”kuntoutus on siellä missä ihmiset elävät” on edelleen erittäin ajankohtainen. Kuntoutumisen määrittely (Autti-Rämö ym. 2022) korostaa ihmisen ja ympäristön vuorovaikutteista ja tavoitteellista muutosprosessia, joka toteutuu arjessa. Vastaavasti käsitteet kotikuntoutus (Perälä ym. 2022), etäkuntoutus (Salminen ym. 2015) sekä omakuntoutus (Paavonen ym. 2024) painottavat kuntoutuksen toteutumista kuntoutujan omassa lähiympäristössä. Kuntoutuksen uudistamiskomitean selonteon (2022) mukaan kuntoutuksen tulee kohdistua myös kuntoutujien toimintaympäristöjen kehittämiseen.

Yhteisöllisen kuntoutuksen kulmakiviä

Yhteisöllinen kuntoutus on toimintatapa, jonka päämääränä on turvata yhdenvertaisuus yhteisössä sekä parantaa lasten, nuorten ja heidän perheidensä elämänlaatua (WHO 2010). Yhteisöllisessä kuntoutuksessa lasten ja nuorten toimintakykyä ja hyvinvointia edistetään yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksessa (Sipari 2022; Merikoski & Laine 20022; Merikoski ym. 2025).

Yhteisöllinen kuntoutus perustuu ajatukseen, että lapsen kehitystä edistävät parhaiten ne ympäristöt, joissa hän elää ja toimii päivittäin. Kuntoutus ei ole irrallinen palvelu tai toimenpide, vaan nivotaan osaksi lapsen elämää ja kehitysympäristöä. Koivikko ja Sipari (2021) korostavat, että kuntoutus toteutuu lapsen arjessa ja sen tulee olla lapselle merkityksellistä toimintaa, johon hän voi osallistua aktiivisesti. Tämä voi toteutua käytännössä siten, että kuntoutuksen erikoisosaaminen kytketään lapsen arkipäivän toimintoihin.

Yhteisöllisen kuntoutuksen lähtökohtana ei ole lapsen ja nuoren diagnoosi, oireet tai vajavuudet. Yhteisöllinen kuntoutus korostaa lasten ja nuorten voimavaroja ja tarpeita, ja sen tavoitteena on kohdata lapset ja nuoret kokonaisvaltaisesti (Koivikko & Sipari 2021; Merkikoski ym. 2025). Yhteisöstä nousevat voimavarat ja vertaistuki edistävät lasten ja nuorten tavoitteiden saavuttamista, jolloin kuntoutus ei ole jotakin ”erityistä”, vaan ”tavallista” toimintaa arjessa (ks. Määttä & Rantanen 2022).

Yhteisöllisessä kuntoutuksessa painottuu verkostomainen yhteistoiminta. Siinä voi osallistujina olla lasten ja nuorten tarpeiden mukaan sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia, varhaiskasvatuksen ja opetuksen henkilöstöä sekä esimerkiksi harrastetoiminnan asiantuntijoita, vertaisia, kokemusasiantuntijoita sekä lapsen ja nuoren läheisiä. Heinijoen ym. (2022) tutkimuksen mukaan yhteistä päämäärää kohti tapahtuvan työskentelyn tavoitteena ja lopputuloksena oli yhteisiin tavoitteisiin ja toimintaan sitoutuminen. Tämä vaatii kuitenkin yhteistä suunnittelua sekä yhteisten toimintamahdollisuuksien rakentamista. Yhteinen arjessa tekeminen on keskeistä, jolloin toimijat toimivat konkreettisesti yhdessä jakaen osaamista. Kinnusen (2021) tutkimuksen mukaan aikuisten ja lasten yhteistoiminta luo pohjan lapsen osallisuudelle ja yhteisöön kuulumiselle sekä toimijuudelle arjessa.

Esimerkki yhteisöllisestä kuntoutuksesta

Puheterapeutti Hannele Merikoski on tehnyt Suomessa uraauurtavaa työtä yhteisöllisen kuntoutuksen toteuttamisessa ja kehittämisessä. Hän kuvaa kokemuksiaan yhteisöllistä kuntoutusta seuraavasti:

Yhteisön ohjaus on aina ollut osa kuntoutusta ja terapiaa. Oma havahtumiseni yhteisölliseen puheterapiaan syntyi vuonna 1992 Philadelphiassa ISAAC-konferenssissa eteläafrikkalaisen kollegan esityksestä, jossa kuvattiin Unescon kyläyhteisöhankkeita. Näissä lyhytaikaisissa projekteissa valittiin aktiivisia yhteisön jäseniä, joita asiantuntijat kouluttivat, ja näin osaamista ja tietoa juurrutettiin osaksi arkea.

Omassa työssäni yhteisöllinen puheterapia (aluksi yhteisöpohjainen puheterapia) on vähitellen saanut yhä suuremman merkityksen. Sairaalapuheterapeuttina koin haastavaksi siirtää asiantuntijuuden lapsen, perheen, päiväkodin ja koulun arkeen. Tietoteekki-toimintaa kehittäessämme pohdimme neuropsykologin kanssa, miten voisimme edes osittain saavuttaa tavoitteemme. Kehittämishankkeessa jalkautuminen osoittautui toimivaksi keinoksi, vaikka resurssit eivät mahdollistaneet sen laajamittaista toteuttamista.

On ollut hetkiä, jolloin olen syvästi pohtinut omaa rooliani lapsen kuntoutumisessa. Kehitysvammaisten Tukiliiton juhlaseminaarissa Tampereella eräs äiti kysyi: ”Lapseni saa puhe-, toiminta- ja fysioterapiaa määrätyn määrän viikossa. Mitä se muu aika on?” Kysymys on jäänyt elämään ja saanut minut miettimään myös omaa ohjaustani, ja sitä miten olisin voinut toimia toisin nykyisen tiedon ja kokemuksen valossa. Muistan esimerkiksi 5-vuotiaan maalaistalon pojan, jonka kanssa työskentelin vastavalmistuneena puheterapeuttina. Keskustelussa isän kanssa selitin, että lapsen peruskäsitteistössä on puutteita ja annoin tehtäväkirjoja käsitteistön harjoitteluun. Mutta vasta myöhemmin ymmärsin, että lapsella oli paljon sellaista arkikäsitteistöä, jota itse en tuntenut. Opin muun muassa, että lehmän nännit ovat vetimet. Tämä kokemus opetti, kuinka välttämätöntä on perehtyä lapsen arkeen ja yhteisöön. Se on yhteisöllisen kuntoutuksen perusta.

Yhteisöllinen kuntoutus ei kuitenkaan toteudu pelkästään arjen kautta, vaan se vaatii asiantuntijoiden osaamista. Arki sinällään ei kuntouta. Yksi merkittävimmistä kehityshankkeista työurallani on ollut Kilo-projekti: liikuntavammaisten lasten integroitu päiväkoti, jonka tavoitteena oli aito inkluusio. Projekti oli sekä rakas että raskas, erityisesti esteettömän viestinnän näkökulmasta. Oli työlästä saada erilaiset viestintäkeinot kaikkien yhteiseen käyttöön, mutta onnistuessamme koin suurta liikutusta. Erityisesti varhaiskasvatuksen ammattilaisten esityksen yhteydessä Dysfasia-seminaarissa Tampere-talolla, jolloin itkin onnesta. Olimme saavuttaneet tavoitteemme: inkluusio oli toteutunut.

Yksi mieleenpainuva esimerkki tästä oli tilanne, jossa puhumaton tyttö oli seisomatelineessä. Hänen kaverinsa kysyi: ”Leikitkö mun kanssa?” Tyttö nyökkäsi, ja kaveri haki kuvatuen, josta valittiin kampaamoleikki. Kaveri työnsi tytön seisomatelineessä kampaamonurkkaukseen, ja leikissä käytettiin runsaasti kuvakommunikaatiota. Vuorotellen leikittiin, lakattiin ja kammattiin. Tämä näennäisesti yksinkertainen hetki oli todellisuudessa pitkäjänteisen ja vaativan prosessin tulos. Se on hieno esimerkki siitä, mitä yhteisöllinen kuntoutus on.

Arvo Ylppö -seminaari suuntaa tulevaisuuden näkymiä

Onnistunut yhteisöllinen kuntoutus edellyttää rakenteita, osaamista sekä yhteistoiminnan vahvistamista. Kansalliset ja kansainväliset tutkimukset ja esimerkit osoittavat, että yhteisöllinen kuntoutus tarjoaa mahdollisuuden kehittää lapselle ja nuorelle merkityksellistä kuntoutumista, että vaikuttuvampia palvelukokonaisuuksia yhdessä. Tulevaisuuden suuntaa viitoittavat yhteistoimijuuden toimintakulttuurin luominen kaikkien lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseksi.

Valtakunnallinen lasten ja Nuorten kuntoutus ry (VLK) järjestää lapsen oikeuksien päivänä 20.11. seminaarin Valteri-koululla Kuopiossa teemalla Yhteisöllinen kuntoutus yhteistyössä Savonia-, Metropolia- ja Arcadan ammattikorkeakoulujen kanssa. Suomalaiset huippuasiantuntijat kuvaavat käytännön läheisesti yhteisöllistä kuntoutusta lapsen ja nuoren kehitysympäristöissä.

Tervetuloa mukaan: Arvo Ylppö -seminaari 20.11.2025. Ilmoittaudu mukaan klikkaamalla tästä!

---

Kirjoittajat:

Anu Kinnunen, KT, yliopettaja, Savonia-ammattikorkeakoulu

Hannele Merikoski, puheterapeutti, työnohjaaja

Salla Sipari, FT, tutkimus- ja kehittämisohjelmajohtaja, Metropolia-ammattikorkeakoulu

---

Lähteet:

Campbell W, Missiuna C, Dix L, ym. Partnering for Change: collaborating to transform occupational therapy services that support inclusive education. Front Public Health 2023;11():1275920

Heinijoki, H., Lautamo, T., Vuoskoski, P. 2022. Käsityksiä yhteistoimijuudesta varhaiskasvatuksen toimintaympäristössä. Journal of Early Childhood Education Research, Volume 11, Issue 2, 2022, 48–71

Helander E (2007). The origins of community-based rehabilitation. Asia Pacific Disability Rehabilitation Journal. 18(2):3-32.

ILO, UNESCO, WHO (2004). CBR: a strategy for rehabilitation, equalization of opportunities, poverty reduction and social inclusion of people with disabilities: joint position paper. Geneva: WHO.

Kinnunen, A. (2021). Löytöretkellä lapsen osallisuuteen: Substantiivinen teoria kouluikäisen erityistä tukea tarvitsevan lapsen osallisuuden mahdollistavasta yhteistoiminnasta (Väitöskirja, Itä-Suomen yliopisto). Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities, and Theology, 170.

Missiuna C, Pollock N, Campbell W ym. Partnering for change: Embedding universal design for learning into school-based occupational therapy. Occupational Therapy Now 2015;17(3):13-15

Koivikko, M & Sipari, S. 2021. Lapsen ja nuoren hyvä kuntoutus. VLK. lapsen-ja-nuoren-hyva-kuntoutus.pdf

Merikoski, H., & Laine, K. (2022). Puheterapia. Teoksessa I. Autti-Rämö, A.-L. Salminen, M. Rajavaara & S. Melkas (toim.), Kuntoutuminen (s. 333–342). Duodecim.

Merikoski, H, Laine, K., Olkinuora, T. 2025. Yhteisöllinen puheterapia toteutuu siellä, missä asiakas toimii ja osallistuu. Lastenneurologisen yhdistyksen teemalehti.

Määttä, P. & Rantala, A. 2022. Tavallisen erityinen lapsi: kasvun ja hyvinvoinnin tukeminen yhdessä. Kuopio: PS-kustannus.

Paavonen, A.-M., Karhula, M., & Heinijoki, H. (2024). Opas omakuntoutuksen käytännön toteutukseen. Kela. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-284-206-0

Perälä, S., Lotvonen, S., Kääriäinen, M., & Siira, H. (2022). Kotihoidon henkilökunnan kokemuksia kotikuntoutusmallin mukaisesti toimimisesta. Hoitotiede, 34(2), 72–84. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022090557273

Ristikari, T., Häggman, A., Söderblom, B., & Niemelä, M. (2021). Alueellinen oppimisverkosto ja yhteisövaikuttavuus lapsiperheiden tukemisessa. Kasvun tuki, 1(2021), 32–38. https://lapsuudenrakentajatverstas.fi/alueellinen-oppimisverkosto/

Salminen, A.-L., Heiskanen, T., Hiekkala, S., Naamanka, J., Stenberg, J.-H., & Vuononvirta, T. (2016). Etäkuntoutuksen ja siihen läheisesti liittyvien termien määrittelyä. Teoksessa A.-L. Salminen, S. Hiekkala & J.-H. Stenberg (toim.), Etäkuntoutus (s. 11–12). Kelan tutkimus. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/161660

Sipari, S. 2022. Lapsen kokonaiskuntoutus kehitysympäristöissä. Kuntoutuminen. Duodecim.

STM. 2022. Valtakunnalliset lääkinnälliseen kuntoutukseen ohjaamisen perusteet. Opas terveyden- ja sosiaalihuollon ammattilaisille ja kuntoutuksen parissa työskenteleville. SOSIAALI- JA TERVEYSMINISTERIÖN JULKAISUJA 2022:17

WHO, 2017. WPR-2017-DNH-005-factsheet-03-cbr-eng.pdf

WHO. 1978. Declaration of Alma-Ata. International Conference on Primary Health Care, Alma-Ata, USSR.

World Health Organization. (2010). Community-based rehabilitation: CBR guidelines – Supplementary booklet. WHO Press. Community-Based Rehabilitation: CBR Guidelines.