Vihreän siirtymän ja kestävän kehityksen keskeisimmät ja voimallisimmin kestävyysajattelua tuottavat standardit, mittarit ja viitekehykset, kuten ESG, SGD ja Agenda2030, ovat kunnianhimoisia pyrkimyksiä vastata aikamme kriiseihin, mutta niiden taustalla piilee syvällisiä maailmankuvallisia ja tiedollisia ongelmia, jotka estävät sen kehityssuunnan, johon ne lupaavat meitä viedä.

Ville Lähde ja Tero Toivanen nostavat artikkelissaan esiin ilmastoestämisen käytänteet, jotka eivät ”koskaan ilmesty tyhjään tai neutraaliin julkisuuteen vaan olemassa olevaan diskursiiviseen maastoon, jossa erilaiset poliittiset, ideologiset ja taloudelliset toimijat kamppailevat merkityksistä ja vallasta” (Toivanen ja Lähde, 2024). Olisi helppoa sanoa, että nykyisten kestävyyskehysten perusteellisin ilmastoestämisen käytäntö on jatkuvan talouskasvuideologian sitkeä läsnäolo niidentaustalla ja sen aseman korostuminen kestävyyden mittareissa ja tavoitteissa (Hickel, 2019, 2020; Hickel ja Kallis, 2019; Eisenmenger ym., 2020; Hardyment, 2024). Ja tämä korostuminen osaltaan johtaa vääristyneisiin tulkintoihin, sillä se typistää paitsi itse mittarit, niin se kaventaa organisaatioiden kyvykkyyksiä kohdata monimutkaiset yhteiskunnalliset ja ekologiset järjestelmät – “mittarilähtöisyys” ja ”mittareiden taika” korvaavat laadulliset ja relationaaliset ts. kontekstisensitiivisten merkitysten näkökulmat (Plumwood, 2001; Bell ja Morse, 2005, 2008; Uitto ja Batra, 2022; Rist, Bottazzi ja Jacobi, 2023). Tämä mittareiden ylikorostaminen voi synnyttää harhaanjohtavan turvallisuuden tunteen, jossa järjestelmän arviointi perustuu yksittäisiin lukuihin todellisten ilmiöiden sijaan ja tällöin saatamme sivuuttaa sen, että järjestelmä tuottaa edelleen ei-toivottuja ja jopa vakavia seurauksia, kuten ruokapulan ja alueiden muuttumisen elinkelvottomiksi.

Mutta ehkä vaikeimmin hahmotettavissa olevat ilmastoestämisen käytänteet ovat ne, jotka kytkeytyvät itse tiedonmuodostamisen tapoihin. Objektiivisuuteen pyrkivä tiede sekä sen pohjalta kehitetyt taloudelliset mittarit ja johtamismallit ovat vahvistaneet käsitystä siitä, että maailma olisi pohjimmiltaan rakenteellisesti vakaa ja ennustettava (Haraway, 1988; Stoetzler ja Yuval-Davis, 2002; Rosendahl ym., 2015; Stengers, 2017; Hardyment, 2024). Tällainen lähestymistapa luo luottamusta sekä prosessien että kokonaisjärjestelmien hallittavuuteen, pitäen poikkeamat ja muuttujat lähinnä ulkoisina häiriöinä, joita voidaan mitata, hallita ja korjata. Korjaaminen tarkoittaa, että vanhaa karttaa päivitetään uusilla mittauksilla tai sovelletaan vanhoja sääntöjä hieman muuntuvissa olosuhteissa eli olemassa olevia prosesseja hienosäädetään saadun palautteen ohjaamana (Tait ja Richardson, 2010; Hager, Lee ja Reich, 2012), mutta itse viitekehystä ei kyseenalaisteta (Hardyment, 2024). Näin muodostuu jatkuvan korjaamisen ja hienosäädön ketju, joka vahvistaa uskoa järjestelmien erinomaisuuteen, vaikka todellisuudessa ympäristö voi olla monimutkaisempi ja vähemmän ennakoitavissa kuin mittaristot antavat ymmärtää. (Tait ja Richardson, 2010; Morse ja Bell, 2011).

Miettikääpä esimerkiksi usein kuultua sanontaa ”vain sitä voidaan muuttaa, mitä voidaan mitata.”

Tämä reduktionistisen ajattelun jalokivi toistuu usein erityisesti organisaatioiden kehitystyössä ja johtamisessa. On selvää, että mittarit ja mittaaminen ovat äärimmäisen hyödyllisiä selkeissä ja vakioiduissa prosesseissa, joissa muutos on suoraviivaisesti havaittavissa ja mitattavissa. Haasteita syntyy, jos JA KUN tätä ajatusta yritetään soveltaa KAIKKIIN tilanteisiin, myös niihin, joissa tilanne on monimutkainen, epäselvä tai systeemi muuttuu koko ajan (Tait ja Richardson, 2010).

Silti esimerkiksi ESG-mittareiden ja kestävän kehityksen tavoitteiden indikaattoreiden suunnittelussa sekä niiden käyttöönotossa korostetaan usein mittaamisen objektiivisuutta ja tarkkuutta, jotta yritysten tai valtioiden suoriutumista voidaan vertailla luotettavasti (Fredericks, 2013; Hardyment, 2024). ESG:n, Agenda 2030:n ja muiden kestävän kehityksen viitekehysten ongelmallisuus liittyy paitsi mittaamisen ja määrittelyn tarkkuuteen, myös niiden välittämään tietoon sekä siihen, millaiseen tiedolliseen yhteisöön / tietojärjestelmään ne kytkeytyvät sekä siihen, että miten ne tuottavat organisaation kestävyysajattelua (Fredericks, 2013; Harder ja Burford, 2020; Sahle ym., 2025). Usein nämä kehykset on laadittu vilpittömin aikein, ja ne ovat jopa välttämättömiä globaalin yhteistyön ja kestävän kehityksen edistämiseksi. Mutta samalla niihin kätkeytyy riski siitä, että ne toimivat eräänlaisina ”Troijan hevosina”, jotka tuovat mukanaan ja juurruttavat ulkopuolisia maailmankuvia, arvoasetelmia ja tietämisen tapoja paikallisiin sekä kulttuurisesti erilaisiin konteksteihin. Tämä voi johtaa tilanteisiin, joissa paikalliset erityispiirteet, perinteet ja tiedonmuodot jäävät vähemmälle
huomiolle tai jopa marginalisoituvat, kun kansainvälisesti standardoidut mallit ohjaavat päätöksentekoa ja toimintatapoja (Kish ja Quilley, 2021; Rist, Bottazzi ja Jacobi, 2023; Hardyment, 2024; Simões ym., 2025). Tämä kulttuurinen vinouma konkretisoituu esimerkiksi siinä, että alkuperäiskansojen tietoa ja arvoja ei useinkaan huomioida kestävyyden arvioinnissa, vaikka todellinen (vahva) kestävyys edellyttäisi paikallisen osaamisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden tunnustamista, siis kontekstisensitiivisyyttä (Malone ja Gray, 2017; Reid ja Rout, 2018; Uitto ja Batra, 2022; Simões ym., 2025). Ja tämä sama vinouma koskettaa myös yrityksiä: kun ne yrittävät toimia
vastuullisesti ja kestävästi toimien kestävyysstandardien ja -sertifikaattien mukaisesti, niin ne myös päästävät saman ”Troijan hevosen” sisälleen.

Richard Hardymentin mukaan ESG:n ja kestävän kehityksen valtavirtaistumisesta ja biljoonien dollareiden sijoituksista huolimatta, ovat ympäristövaikutukset jyrkästi pahentuneet ja sosiaalinen edistys on pysähtynyt monilla alueilla (Kish ja Quilley, 2021; Rockstroem ja Klum, 2021; Hardyment, 2024).

On siis valtava kuilu viherhypetyksen ja todellisuuden välillä.

Hardymentin mukaan se johtuu siitä, että kehykset eivät tosiasiassa ole suunniteltu todellisen muutoksen aikaansaamiseen, vaan usein taloudellisten tuottojen maksimointiin ja riskien hallintaan (Eisenmenger ym., 2020; Heras-Saizarbitoria, Urbieta ja Boiral, 2022; Hardyment, 2024). Kestävän kehityksen valtavirtaisessa (lue: globaalin pohjoisen) tulkinnassaan se on nimenomaan suunniteltu strategiaksi ”oikeanlaisen” kehityksen ylläpitämiseksi (Wapner ja Elver, 2016; Hardyment, 2024), eikä esimerkiksi äärettömän monimuotoisen luonnon, sosiaalisen elämän kukoistuksen ja kestävyyden tukemiseksi (Plumwood, 2001; Kish ja Quilley, 2021; Ludwig ym., 2021; Rist, Bottazzi ja Jacobi, 2023). ESG:n ja Agenda 2030:n pyrkimys standardointiin ja yleismaailmallisuuteen hyödyttää niitä, joilla on valmius tuottaa oikeanlaista tietoa, mutta samalla nämä hyvät aikomukset jättävät huomiotta kontekstin ainutlaatuisuuden ja ne sulkevat pois monimuotoisuuden, vivahteet ja ristiriidat. Kun tieto ja valta jakautuvat epätasapainoisesti, silloin aidosti osallistavien ja paikallisiin tarpeisiin perustuvien ratkaisujen syntyminen vaikeutuu (Ludwig ym., 2021). Tämä epäsuhta paitsi rajoittaa erilaisten organisaatioiden (sis. valtiot, yritykset) mahdollisuuksia ottaa vastuuta omasta kestävästä kehityksestään, niin se myös ylläpitää niitä vallan ja talouden rakenteita sekä käytänteitä, jotka olivat alun perin syinä ongelmien syntyyn (Vogelaar ja Dasgupta, 2022).

Me perimme ajattelumme sokeat pisteet ja sen sijaan, että pysähtyisimme tarkastelemaan tilannetta kokonaisvaltaisesti, panostamme yhä kiivaammin oireiden hallintaan ja se saattaa jopa vahvistaa toimintamalleja, jotka ylläpitävät ongelmia, joista yritetään päästä eroon (Bohm, 2004b; Scharmer ja Kaufer, 2013; Stengers, 2015). Joten ratkaisujen hakeminen niiltä tahoilta, jotka ovat osaltaan ylläpitäneet epätasapainoa, johtaa harvoin kestäviin muutoksiin. Aidon muutoksen aikaansaamiseksi olisi välttämätöntä vahvistaa paikallista tiedontuotantoa ja päätösvaltaa, jotta voivat määritellä omat tarpeensa ja kehityspolkunsa oman näkemyksensä mukaisesti (Ludwig ym., 2021; Hedlund ja Esbjörn-Hargens, 2022; Sahle ym., 2025). Näin ollen on tarpeen siirtyä pois reduktionistisesta lähestymistavasta kohti monimutkaista ja systeemistä ymmärrystä. Kestävyysajattelun siirtäminen monimutkaisuuden ymmärtämiseen vaatii perustavanlaatuista epistemologista ja ontologista muutosta (Haraway, 1988, 2016; St. Pierre, 2011, 2021, 2023; Stengers, 2017; Davies, 2020; Murris,
2020). Tämä merkitsee totuttujen tiedon, toiminnan ja olemisen tapojen tarkastelua kriittisesti, sillä ne usein pohjautuvat lineaariseen syy-seurausajatteluun, todellisuuden pirstaleiseen hahmottamiseen ja objektiivisuuden harhaan. Kestävän kehityksen edistämiseksi olisikin välttämätöntä omaksua kokonaisvaltaisempia ja systeemisempiä näkökulmia (Bohm, 2004b, 2004a, 2005; Edwards, 2009; Tait ja Richardson, 2010; Stengers, 2017; Hutchins ja Storm, 2019). On syytä tarkastella – ja ajatella – näitä syvällisiä juurisyitä, jotka pitävät meidät lukittuna vanhoihin, toimimattomiin malleihin, ja tunnistaa tarve metateoreettiselle ja integroivalle ajattelulle todellisen kestävyyden saavuttamiseksi (Edwards, 2009; Salonen, 2010; Scharmer ja Kaufer, 2013; Malone ja Gray, 2017; Joutsenvirta ja Salonen, 2020).

Olisi siis ajateltava monimutkaisesti monimutkaisuutta (Bohm, 2004b; Morton, 2010; Scharmer ja Kaufer, 2013; Haraway, 2016; Stengers, 2017; Meadows, 2021; Elkington, 2024).

Helppo homma. Eihän sitä varten tarvitse kuin siirtyä pois pelkistävistä, mekaanisista ja ihmiskeskeisistä ajattelumalleista ja harjoittaa aimo annos metateoreettista pohdintaa sekä kehittää metakognitiivista itseymmärrystä omien ajatteluprosessien vaikutuksista todellisuuteen – ja päinvastoin. Sillä kaikkihan sen nyt tajuavat, että uusien toimintatapojen ja kestävän tulevaisuuden edistäminen on mahdollista vain, jos hyväksymme monimuotoisuuden, epävarmuuden ja ilmiöiden keskinäisen kietoutuneisuuden (Latour, 2005; Davies, 2020; Strausz, 2024; Gould, Jimenez Naranjo jaBalvanera, 2025). Siis hyväksymään kaiken sen vaikean ja hankalan, jonne Donna J. Haraway meitä kutsuu pyytäessään meitä pysymään vaikeuksien parissa ilman ensimmäistäkään hopealuotia saatikka jumaltemppuja (Haraway, 2016). Ja sinne kutsuu kauniisti myös Jennifer Wells, jonka mukaan monimutkaisuus korostaa fundamentalismin ja kaikenlaisen yksinkertaistamisen, siis myös reduktionismin oireita ja vaaroja. Hänen mukaansa ”Tuntemattomuuden, epävarmuuden ja kompleksisuuden periaatteet avaavat jälleen kerran oppimisen lupauksen, kunnioituksen, ihmeen ja vastuun ominaisuudet” (Wells, 2012).

---

Kirjoittaja: Jalmari Nummiluikki, opiskelija, Kestävän tulevaisuuden asiantuntija yamk-tutkinto, Savonia-ammattikorkeakoulu

---

LÄHTEET:
Bell, S. ja Morse, S. (2005) ”Holism and understanding sustainability”, Systemic practice and action research, 18(4), s. 409–426.
Bell, S. ja Morse, S. (2008) Sustainability indicators: Measuring the immeasurable? 2. p. London, England: Earthscan.
Bohm, D. (2004a) On Dialogue. 2. p. London, England: Routledge (Routledge Classics).
Bohm, D. (2004b) Thought as a System: Second edition. London, England: Routledge.
Bohm, D. (2005) Wholeness and the implicate order. Taylor & Francisin e-library: Routledge (Routledge classics).
Davies, B. (2020) Entanglement in the world’s becoming and the doing of new materialist inquiry. London, England: Routledge.
Edwards, M. (2009) Organizational transformation for sustainability: An integral metatheory. London,
England: Routledge (Routledge Studies in Business Ethics).
Eisenmenger, N. ym. (2020) ”The Sustainable Development Goals prioritize economic growth over sustainable resource use: a critical reflection on the SDGs from a socio-ecological perspective”, Sustainability science, 15(4), s. 1101–1110.
Elkington, J. (2024) Green swans: The coming boom in regenerative capitalism. Austin, TX: Greenleaf Book Group.
Fredericks, S.E. (2013) Measuring and evaluating sustainability: Ethics in sustainability indexes. London, England: Routledge (Routledge Studies in Sustainable Development).
Gould, R.K., Jimenez Naranjo, Y. ja Balvanera, P. (2025) ”Relationality is not WEIRD: the importance of relational thinking in the majority of the planet’s societies”, Ecosystems and people (Abingdon, England), 21(1). Saatavissa: https://doi.org/10.1080/26395916.2024.2427810.
Hager, P., Lee, A. ja Reich, A. (toim.) (2012) Practice, learning and change: Practice-theory perspectives on professional learning [PDF]. 2012. p. Dordrecht, Netherlands: Springer (Professional and Practice-based Learning, 8).
Haraway, D. (1988) ”Situated knowledges: The science question in feminism and the privilege of partial perspective”, Feminist studies: FS, 14(3), s. 575.
Haraway, D.J. (2016) Staying with the trouble: Making kin in the chthulucene. Durham, NC: Duke University Press (Experimental Futures).
Harder, M. ja Burford, G. (2020) Measuring intangible values: Rethinking how to evaluate socially beneficial actions. London, England: Routledge (Routledge Studies in Sustainability).
Hardyment, R. (2024) Measuring good business: Making sense of environmental, social and governance (ESG) data. London, England: Routledge.
Hedlund, N. ja Esbjörn-Hargens, S. (toim.) (2022) Big picture perspectives on planetary flourishing: Metatheory for the anthropocene volume 1. London, England: Routledge (Routledge Studies in Critical Realism).
Heras-Saizarbitoria, I., Urbieta, L. ja Boiral, O. (2022) ”Organizations’ engagement with sustainable development goals: Fromcherry‐pickingto SDG‐washing?”, Corporate social responsibility and environmental management, 29(2), s. 316–328.
Hickel, J. (2019) ”The contradiction of the sustainable development goals: Growth versus ecology on a finite planet”, Sustainable development, 27(5), s. 873–884.
Hickel, J. (2020) Less is more: How degrowth will save the world. London, England: Cornerstone Digital.
Hickel, J. ja Kallis, G. (2019) ”Is Green Growth Possible?”, New political economy, 25(4), s. 469–486.
Hutchins, G. ja Storm, L. (2019) Regenerative Leadership: The DNA of life-affirming 21st century organizations. Royal Tunbridge Wells, England: Wordzworth Publishing.
Joutsenvirta, M. ja Salonen, A.O. (2020) Sivistys vaurautena – Radikaalisti, mutta lempeästi kohti kestävää yhteiskuntaa. Helsinki: Basam Books.
Kish, K. ja Quilley, S. (2021) Ecological limits of development: Living with the sustainable development goals. London, England: Routledge (Routledge Studies in Sustainable Development).
Latour, B. (2005) Reassembling the social: An introduction to actor-network-theory. London, England: Oxford University Press (Clarendon Lectures in Management Studies).
Ludwig, D. ym. (2021) The politics of knowledge in inclusive development and innovation. Toimittanut D. Ludwig ym. London, England: Routledge (Pathways to Sustainability).
Malone, K. ja Gray, T. (toim.) (2017) Reimagining sustainability in precarious times [PDF]. 1. p. Singapore, Singapore: Springer.
Meadows, D. (2021) ”Indicators and information systems for sustainable development”, teoksessa The Earthscan Reader in Sustainable Cities. London: Routledge, s. 364–393.
Morse, S. ja Bell, S. (2011) ”Sustainable development indicators: the tyranny of methodology revisited”, Consilience: The Journal of Sustainable Development, 6(1), s. 222–239.
Morton, T. (2010) The ecological thought. London, England: Harvard University Press.
Murris, K. (toim.) (2020) Navigating the postqualitative, new materialist and critical posthumanist terrain across disciplines: An introductory guide. London, England: Routledge (Postqualitative, New Materialist and Critical Posthumanist Research).
Plumwood, V. (2001) Environmental culture: The ecological crisis of reason. London, England: Routledge (Environmental Philosophies).
Reid, J. ja Rout, M. (2018) ”Can sustainability auditing be indigenized?”, Agriculture and human values, 35(2), s. 283–294.
Rist, S., Bottazzi, P. ja Jacobi, J. (2023) Critical sustainability sciences: Intercultural and emancipatory perspectives. London: Routledge.
Rockstroem, J. ja Klum, M. (2021) Big world, small planet: Abundance within planetary boundaries. New Haven, CT: Yale University Press.
Rosendahl, J. ym. (2015) ”Scientists’ situated knowledge: Strong objectivity in transdisciplinarity”, Futures, 65, s. 17–27.
Sahle, M. ym. (2025) ”Revisiting the sustainability science research agenda”, Sustainability science, 20(1), s. 1–19.
Salonen, A.O. (2010) Kestävä kehitys globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnan haasteena. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.
Scharmer, C.O. ja Kaufer, K. (2013) Leading from the emerging future; From ego-system to Eco-system economies: From ego-system to Eco-system economies. San Francisco, CA: Berrett-Koehler.
Simões, P.E.M. ym. (2025) ”Reflections on the relations between sustainability, development and coloniality”, ARACÊ, 7(4), s. 20470–20487.
St. Pierre, E.A. (2011) ”Anything can happen and does”, Cultural studies <, 11(4), s. 386–389.
St. Pierre, E.A. (2021) ”Post Qualitative Inquiry, the refusal of method, and the risk of the new”, Qualitative inquiry: QI, 27(1), s. 3–9.
St. Pierre, E.A. (2023) ”Poststructuralism and post qualitative inquiry: What can and must be thought”, Qualitative inquiry: QI, 29(1), s. 20–32.
Stengers, I. (2015) In catastrophic times: Resisting the coming barbarism. Open Humanities Press (Critical Climate Change).
Stengers, I. (2017) Another science is possible: A manifesto for slow science. Kääntänyt S. Muecke. Oxford, England: Polity Press.
Stoetzler, M. ja Yuval-Davis, N. (2002) ”Standpoint theory, situated knowledge and the situated imagination”, Feminist theory, 3(3), s. 315–333.
Strausz, E. (2024) ”Transforming epistemological disconnection from the more-than-human world: (inter)nodes of ecologically attuned ways of knowing”, International relations, 38(3), s. 407–426.
Tait, A. ja Richardson, K.A. (toim.) (2010) Complexity and knowledge management understanding the role of knowledge in the management of social networks. Greenwich, CT: Information Age Publishing.
Toivanen, T. ja Lähde, V. (2024) ”Reaalipoliittinen ilmastoasiantuntijuus ilmastotoimien estäjänä”,
Tiede & edistys [Preprint], (1–2). Saatavissa: https://doi.org/10.51809/te.137793.
Uitto, J.I. ja Batra, G. (toim.) (2022) Transformational change for people and the planet: Evaluating environment and development. 1. p. Cham, Switzerland: Springer Nature (Sustainable Development Goals Series).
Vogelaar, A.E. ja Dasgupta, P. (2022) Reimagining labor for a sustainable future. London, England: Routledge (Routledge Studies in Sustainability).
Wapner, P. ja Elver, H. (toim.) (2016) Reimagining Climate Change. London, England: Routledge (Routledge Advances in Climate Change Research).
Wells, J. (2012) Complexity and Sustainability. London, England: Routledge (Routledge Studies in Ecological Economics).