Savonia-artikkeli: Sosionomiopiskelijat Opetusvastaanotto Osmo -toiminnassa, osa 4: Sosionomiopiskelijoiden kohtaamisia ja oivalluksia Opetusvastaanotto Osmossa
This work is licensed under CC BY-SA 4.0
Tämä on kertomus siitä, miltä monialainen opetusvastaanotto tuntui meistä sosionomiopiskelijoista. Kertomus siitä, kun tila on liian suuri, roolit epäselvät ja mieli levoton. Ja siitä, miten kaikesta huolimatta syntyy aitoja kohtaamisia ja oppimisen hetkiä, mitä ei voi etukäteen käsikirjoittaa.
Mihin oikein olemme tulleet?
Iso huone alkaa täyttyä opiskelijoista ja ohjaajista. Tila tuntuu opetustilalta, ei lämpöä eikä läheisyyttä, vain hermostunutta puheensorinaa ja vilkuilua. Osa on täällä ensimmäistä kertaa, toisille paikka on jo tuttu. Meidät jaetaan kahteen ryhmään. Toinen ryhmä poistuu ja jäljelle jääneet katsovat toisiaan hiljaisuuden keskellä. Kukahan sinä olet ja mistä tulet? Ensihetket eivät vastaa odotuksiamme, odotimme rentoutta ja iloista vuoropuhelua, mutta tilassa on enemmän jännitystä kuin odotusta.
Mitä me sosionomiopiskelijat teemme täällä?
Hämmästelemme paikkaa, jossa tulemme kohtaamaan asiakkaan. Vai kuitenkin potilaan? Olemme terveydenhuollon opetusvastaanotolla, joten puhutaan potilaasta, vaikka meille sosionomiopiskelijoille sana asiakas tuntuu tutummalta. Termien ero on enemmän kuin kielellinen, sillä potilas nähdään hoidon kohteena, kun taas asiakas aktiivisena toimijana (Karppinen 2018, 20–22). Mietimme, pystyykö ihminen rentoutumaan suuressa ja kalseassa huoneessa, jossa suuren pöydän ympärillä istuu joukko tuntemattomia ihmisiä. Jokainen heistä edustaa omaa ammattiryhmäänsä, vaikka sitä ei voi vaatetuksesta tai muustakaan päätellä.
Esittelemme itsemme toisillemme. Meitä on monipuolisesti eri aloilta, mutta oma roolimme tuntuu epäselvältä. Mitä sosiaalialan osaamista me voimme täällä tarjota? Tuntuu kuin kaikki aiemmin opittu olisi hetkessä haihtunut meistä pois. Innostus Osmo-työskentelyyn, joka aamulla vielä oli, vaihtuu epävarmuuteen.
Ohjaaja kertoo potilaasta sen vähän, mitä tiedetään eli ei juuri mitään. Käymme keskustelua rooleistamme, mutta lopulta valitaan vain kirjuri ja puheenjohtaja. Me emme ilmoittaudu mihinkään rooliin, haluaisimme vain lähteä kotiin. Seuraa hiljainen odotus. Kuulemme, miten fysioterapeuttiopiskelija pohtii omaa rooliaan, eikä hänkään osaa määritellä sitä tarkasti. Sairaanhoitajaopiskelijoilla on kokemusta aiemmilta vastaanotoilta, mutta hekin ovat jännittyneitä. Oivallamme jännityksen yhdistävän meitä kaikkia.
Milloin meistä tuli tiimi?
Yksi meistä lähtee hakemaan potilasta. Siinä hetkessä tapahtuu jotakin merkittävää, käytämme sanaa me. Enää emme ole yksittäisiä opiskelijoita, vaan tiimi, joka yrittää parhaansa. Koemme olevamme tilanteessa, jossa meidän osaamisellamme on oikeasti merkitystä. Yhdistämällä eri alojen näkökulmat, mahdollistamme potilaan kohtaamisen ihmisenä ei vain diagnoosina tai yksittäisenä ongelmana. Tämä hetki kuvastaa monialaisen yhteistyön merkitystä juuri silloin, kun potilaan kokonaisvaltainen tukeminen vaatii eri toimijoiden palvelujen yhteensovittamista ja yksilöllisten tarpeiden huomioimista (Hartikainen, Vuorijärvi, Pakarinen & Elomaa-Krapu 2022, 13). Monialaisuus näyttää, ettei kukaan kanna vastuuta yksin. Se on yhteistä oppimista, kuuntelemista, tiedon jakamista ja toistemme osaamisen arvostamista.
Kuka kohtaa ja kenet?
Potilas astuu sisään. Aistimme jännityksen, epävarmuuden ja ehkä myös pelon. Mietimme, olisimmeko voineet valmistautua paremmin. Olisiko ilmapiiri ollut rennompi, jos olisimme sopineet selkeämmin, kuka tekee ja mitä? Kuinka potilas näkee tilanteen? Näkeekö hän hermostuneiden opiskelijoiden ryhmän vai ammattilaisten ryhmän, jotka ovat juuri häntä varten?
Opiskelija ohjaa hänet istumaan ja toivottaa tervetulleeksi. Potilas istahtaa tuolilleen ja huone täyttyy hiljaisuudesta. Mietimme, mitä hän näkee: useita tuntemattomia katseita ja varovaisia hymyjä vai aitoja kohtaamisia? Sitä emme saa koskaan tietää. Ymmärrämme kuitenkin yhden tärkeän asian, ympäristö ei yksin tee kohtaamisesta turvallista. Sen tekevät ihmiset ja aito läsnäolo.
Miltä monialaisuus tuntuu, kun se tapahtuu oikeasti?
Keskustelu alkaa. Emme ole varmoja, kuka johtaa tai kuka seuraa. Valmistautumisemme tuntuu katoavan, kun huomaamme, ettei potilas sovi mihinkään niistä esimerkeistä, joihin olimme valmistautuneet. Hetki on epämukava, mutta todellinen. Juuri tässä me opimme, sen että monialaisuus ei ole mitään käsikirjoitettua toimintaa, vaan rakentuu ammattilaisten ja asiakkaan välisessä hetkessä. Kun toinen hiljenee, niin toinen jatkaa, sujuvasti. Asiat etenevät, vähän haparoiden mutta kuitenkin yhdessä.
Tämä hetki myös kuvastaa hyvin sitä, mitä Hartikainen ym. (2022) korostavat: monialainen yhteistyö ei perustu valmiisiin malleihin, vaan jatkuvaan vuorovaikutukseen ja yhteiseen oppimiseen. Heidän mukaansa monialainen toiminta syntyy tilanteissa, joissa eri ammattiryhmät uskaltavat kohdata epävarmuuden ja rakentaa ratkaisuja yhdessä asiakkaan kanssa, ilman valmista käsikirjoitusta.
Mitä tämä kaikki meille opetti?
Tämä kokemus näytti meille, mitä rakenteellinen sosiaalityö voi tarkoittaa ihan arjen tasolla. Opetusvastaanotto on osa isompaa kokonaisuutta, jossa tilat, roolit ja aikataulut määrittävät paljon. Pohtiessamme omaa epävarmuuttamme ja potilaan kokemuksia, huomasimme samalla, miten ne rakenteet voivat joko tukea tai estää aitoja kohtaamisia. Sosionomiopiskelijoina opimme, että rakenteellinen työ ei tapahdu vain ylhäällä organisaatiossa, vaan niissä pienissä hetkissä, joissa uskallamme tarkastella omaa toimintaamme kriittisesti ja puhua siitä ääneen. Junnilan ym. (2016) mukaan rakenteellisen työn kehittäminen edellyttää arjen käytäntöjen ja toimintatapojen kriittistä tarkastelua, jotta sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteet tukisivat aidosti asiakkaiden tarpeita. Samalla voitaisiin tarkastella asiakkaiden valinnanvapautta eri palveluntuottajien ja toimintaympäristöjen välillä, sekin on osa rakenteellista työtä ja sen kehittämistä.
Halusimme kirjoittaa tästä, koska tällaiset kokemukset ansaitsevat tulla näkyviksi. Mediavaikuttaminen sosiaalialalla ei tarkoita ainoastaan suuria kampanjoita, vaan arjen tilanteiden ja pienten havaintojen jakamista, jotka kertovat ihmisyydestä ja työn merkityksestä. Kun puhumme avoimesti yhteistyöstä, epävarmuudesta ja oppimisesta, vaikutamme siihen, miten sosiaalialan työtä ymmärretään ja arvostetaan.
Kirjoittajat:
Saija Fagerlund, sosionomiopiskelija, Savonia-ammattikorkeakoulu
Ulla Nuutinen, lehtori, YTM, Savonia-ammattikorkeakoulu
Elina Pekonen, lehtori, YTL, Savonia-ammattikorkeakoulu
Vilma Tuppi, sosionomiopiskelija, Savonia-ammattikorkeakoulu
Lähteet:
Hartikainen, K., Vuorijärvi, A., Pakarinen, S. & Elomaa-Krapu, M. 2022. Monialaisten ratkaisujen työkirja. E-kirja. Helsinki: Metropolia ammattikorkeakoulu. Viitattu 26.10.2025
Junnila, M., Sinervo, T., Aalto, A., Jonsson, P., Hietapakka, L., Keskimäki, I., Pekurinen M., Seppälä, T., Tynkkynen, L. & Whellams, A. 2016. Valinnan vapaus sosiaali- ja terveydenhuollossa – kriittiset askeleet toteuttamisessa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Policy brief 20216.
https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/130272/URN_ISBN_978-952-302-637-7.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 26.10.2025.
Karppinen, K. 2018. Potilas- ja asiakas-sanojen käyttö terveydenhuollon organisaatioiden verkkosivuilla. https://oulurepo.oulu.fi/bitstream/handle/10024/11970/nbnfioulu-201806022422.pdf?sequence=1 Viitattu 26.10.2025
Pohjois-Savon hyvinvointialue 2025. Opetusvastaanotto OSMO. Pshyvinvointialue.fi verkkopalvelu hyvinvointialueen palveluista. https://pshyvinvointialue.fi/opetusvastaanottoosmo. Viitattu 26.10.2025.