Turvallisuusympäristön muuttuessa yhä monimutkaisemmaksi yksittäisten organisaatioiden kyky hallita kokonaisturvallisuuden kaikkia ulottuvuuksia on käytännössä mahdotonta. Samalla riippuvuudet eri toimijoiden välillä ovat kasvaneet. Kokonaisturvallisuus ei enää rakennu yksittäisten organisaatioiden suorituskyvylle, vaan kyvylle yhdistää osaamista, jakaa tietoa ja rakentaa yhteisiä ratkaisuja.

Edellä mainittu haaste koskee myös korkeakouluja. Vaikka korkeakoulujen tehtävänä on tuottaa tutkimusta, osaamista ja innovaatioita yhteiskunnan käyttöön, ne toimivat samalla ympäristössä, jossa ne kilpailevat opiskelijoista, rahoituksesta, kumppanuuksista ja näkyvyydestä. Kokonaisturvallisuuden kehittämisessä nämä kaksi toimintalogiikkaa kohtaavat. Yhteiskunnan etu edellyttää yhteistyötä, mutta organisaatioiden toimintaympäristö palkitsee usein myös omien tavoitteiden edistämistä. Voisiko juuri yhteistyökyvykkyydestä muodostua tulevaisuuden Savonian kilpailutekijä kokonaisturvallisuuden viitekehyksessä?

Dilemmajohtaminen auttaa ymmärtämään yhteistyön jännitteitä

Perinteisessä johtamisessa ristiriitaiset tavoitteet pyritään ratkaisemaan valitsemalla toinen vaihtoehto. Dilemmajohtamisen näkökulmasta monet organisaatioiden keskeiset haasteet eivät kuitenkaan ole ongelmia, jotka voidaan ratkaista, vaan jännitteitä, joita on opittava hallitsemaan. Organisaatiot toimivat erilaisten keskenään jännitteisten tavoitteiden kentässä. Tällaisia ovat esimerkiksi vakauden ja uudistumisen, kilpailun ja yhteistyön sekä lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteiden väliset suhteet. Näiden tavoitteiden erityispiirre on, ettei kumpaakaan voida kokonaan poistaa ilman, että samalla menetetään jotakin olennaista. Menestyvät organisaatiot eivät pyri poistamaan vastakkaisia tavoitteita, vaan rakentamaan niiden välille luovia yhteyksiä. Kyse ei ole valinnasta ”joko tai”, vaan kyvystä toimia ”sekä että” -maailmassa (Jarzabkowski, Lê & Van de Ven 2013).

Kokonaisturvallisuuden kehittämisessä tämä näkyy erityisen selvästi. Dilemmoja ovat esimerkiksi:

• yhteistyö ja erikoistuminen
• tiedon jakaminen ja tiedon suojaaminen
• kansallinen etu ja organisaation oma etu
• avoimuus ja turvallisuus
• yhteinen kehittäminen ja organisaatiokohtainen kilpailukyky

Kansallisen turvallisuuden näkökulmasta yhteistyön lisääminen on kuitenkin usein välttämätöntä, koska osaaminen, resurssit ja tieto ovat hajautuneet useiden toimijoiden kesken. Samanaikaisesti korkeakoulut, tutkimuslaitokset ja muut organisaatiot toimivat ympäristössä, jossa ne myös tavoittelevat omia strategisia päämääriään, profiloituvat omilla vahvuusalueillaan sekä kilpailevat samoista rahoituslähteistä. Ne haluavat vahvistaa omaa näkyvyyttään, mutta tunnistavat samalla tarpeen rakentaa kansallisia osaamiskokonaisuuksia. Organisaatiotutkimuksen näkökulmasta kyse ei ole poikkeuksellisesta tilanteesta vaan tyypillisestä strategisesta paradoksista (Lewis, 2000).

Dilemmajohtamisen näkökulmasta tavoitteena ei tulisi olla jommankumman logiikan voittaminen. Tavoitteena tulisi olla sellainen toimintamalli, jossa yhteistyö vahvistaa myös yksittäisten toimijoiden menestymismahdollisuuksia. Tällöin johtamisen tehtävä ei ole ratkaista, kumpi on tärkeämpää, esimerkiksi yhteinen etu vai organisaation oma etu, vaan rakentaa rakenteita ja toimintamalleja, joiden avulla nämä tavoitteet voivat toteutua samanaikaisesti. Juuri tällainen ”sekä että” -ajattelu muodostaa dilemmajohtamisen keskeisen lähtökohdan (Jarzabkowski ym., 2013).

Verkostoitumisesta yhteistyökyvykkyyteen

Verkostot ovat olleet osa korkeakoulujen toimintaa jo pitkään. Verkostoihin osallistuminen ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita yhteistyökyvykkyyttä. Verkostoihin kuuluminen kertoo siitä, keiden kanssa organisaatio on yhteydessä. Yhteistyökyvykkyys kertoo siitä, mitä kyseisissä suhteissa saadaan aikaan (Blomqvist & Levy 2006).

Yhteistyökyvykkyydellä voidaan tarkoittaa organisaation kykyä rakentaa yhteistä ymmärrystä, hyödyntää toisten osaamista sekä luoda ratkaisuja, joita yksittäinen toimija ei kykenisi tuottamaan yksin. Tällainen yhteistyö edellyttää yhteisiä tavoitteita, luottamusta ja jatkuvaa vuorovaikutusta. Luottamus taas mahdollistaa tiedon jakamisen, yhteisen riskinoton sekä pitkäjänteisen yhteistyön epävarmuudesta huolimatta. Ilman luottamusta organisaatiot suojaavat tietoa, välttävät riippuvuuksia ja keskittyvät ensisijaisesti omien tavoitteidensa saavuttamiseen. (Mayerin, Davisin ja Schoormanin 1995; Jucevičius & Jucevičienė 2022)

Kokonaisturvallisuus tarjoaa kiinnostavan esimerkin tästä ilmiöstä. Turvallisuuden kysymykset ulottuvat samanaikaisesti esimerkiksi teknologiaan, kyberturvallisuuteen, logistiikkaan, kriisijohtamiseen, puolustukseen, terveysturvallisuuteen, resilienssiin, demokratiaan sekä yhteiskunnalliseen turvallisuuteen. Yksikään korkeakoulu ei hallitse kaikkia näitä alueita yksin.

Tällaisessa toimintaympäristössä kilpailuetu ei välttämättä synny siitä, että organisaatio pyrkii tekemään kaiken itse. Kilpailuetu voi syntyä siitä, että organisaatio kykenee tunnistamaan omat vahvuutensa ja yhdistämään ne muiden vahvuuksiin paremmin kuin muut.

Suomalaisen kokonaisturvallisuusmallin vahvuutena on usein pidetty juuri kykyä rakentaa yhteistyötä yli sektorirajojen. Viranomaiset, yritykset, järjestöt ja tutkimusorganisaatiot kykenevät toimimaan yhdessä tavalla, joka perustuu pitkälti keskinäiseen luottamukseen. Voisiko siis jopa väittää, että suomalaisen kokonaisturvallisuuden tärkein infrastruktuuri ei välttämättä ole fyysinen infrastruktuuri vaan luottamusinfrastruktuuri?

Mitä valtakunnallinen korkeakouluverkoston tapaaminen opetti?

Turvallisuuskomitean sihteeristön, Turun yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun elokuussa 2026 käynnistämä valtakunnallinen kokonaisturvallisuuden opetus- ja tutkimusverkostojen yhteistyö tarjoaa kiinnostavan käytännön esimerkin yhteistyökyvykkyyden rakentamisesta. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kokonaisturvallisuuden opetus- ja tutkimusverkostojen tapaaminen -raportin mukaan tilaisuuteen osallistui 85 asiantuntijaa 43 organisaatiosta, ja sen keskeiseksi havainnoksi nousi kokonaisturvallisuusosaamisen huomattava laajuus sekä samanaikainen hajanaisuus. Kokonaisturvallisuuteen liittyvää opetusta, tutkimusta ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta tunnistettiin lähes kaikilta tieteenaloilta aina kyberturvallisuudesta logistiikkaan, terveysturvallisuudesta yhteiskuntatieteisiin sekä kulttuurin, kasvatuksen ja hyvinvoinnin kysymyksiin asti.

Tilaisuudessa tunnistettiin useita kehittämiskohteita:

• tutkimuksen ja koulutuksen siiloutumisen vähentäminen
• kansallisten yhteistyö- ja koordinaatiorakenteiden vahvistaminen
• työelämä- ja yritysyhteistyön syventäminen
• tutkimustiedon tehokkaampi hyödyntäminen
• kansainvälisen yhteistyön vahvistaminen
• yhteisten tiedon kokoamisen rakenteiden rakentaminen.

Raportissa osaamiskeskus nähtiin mahdollisena puolueettomana verkostotoimijana, joka kokoaisi tietoa, vahvistaisi yhteistyötä, tukisi yhteisiä rahoitushakuja ja lisäisi suomalaisen kokonaisturvallisuusosaamisen kansainvälistä näkyvyyttä. Nämä näkökulmat tukevat myös vahvasti Kokonaisturvallisuuden osaamiskeskuksen valmisteluhankkeen havaintoja ja osaamiskeskukselle asetettua visiota.

Suomessa on siis runsaasti korkeatasoista kokonaisturvallisuuteen liittyvää osaamista, mutta yhteistyökyvykkyyden rakenteita voidaan edelleen vahvistaa. Tämä havainto herättää myös kiinnostavan strategisen kysymyksen: Jos kokonaisturvallisuus kuuluu koko yhteiskunnalle, kuuluvatko siihen myös kaikki koulutusalat ja osaamiset yhtä tärkeinä? Vai tulisiko rajallisten resurssien tilanteessa tunnistaa sellaisia osaamisalueita, joiden merkitys yhteiskunnan toimintakyvyn turvaamisessa korostuu erityisesti?

Yhtäältä priorisointia voidaan perustella sillä, että muuttuva turvallisuusympäristö nostaa joidenkin osaamisalueiden merkitystä aiempaa selvemmin esiin. Kyberturvallisuus, kriittinen infrastruktuuri, huoltovarmuus, terveysturvallisuus, logistiikka, energia sekä turvallisuusjohtaminen ovat esimerkkejä teemoista, joiden yhteys yhteiskunnan toimintakykyyn on helposti tunnistettavissa. Kokonaisturvallisuuden näkökulmasta voisi olla perusteltua suunnata niihin enemmän koulutusta, tutkimusta ja kehittämisresursseja. Tällainen ajattelu voisi vahvistaa yhteiskunnan kykyä vastata tunnistettuihin uhkiin ja osaamisvajeisiin.

Toisaalta juuri kokonaisturvallisuuden toimintamalli muistuttaa siitä, että yhteiskunnan kriisinkestävyys rakentuu monista sellaisistakin tekijöistä, joiden turvallisuusmerkitys ei ole välittömästi näkyvissä. Tilaisuudessa nostettiin esiin esimerkiksi luottamus, demokratia, yhteisöllisyys, kulttuuri, nuorten osallisuus, henkinen kriisinkestävyys sekä kansalaisten toimintakyky. Myös nämä nähtiin osana yhteiskunnan kokonaisresilienssiä. Tällöin liian voimakas priorisointi voi sisältää riskin. Jos huomio kohdistuu vain ilmeisimpiin turvallisuusaloihin, voidaan samalla heikentää sellaisia yhteiskunnan voimavaroja, joiden merkitys näkyy vasta kriisin aikana.

Myös tässä kysymyksessä voidaan tunnistaa dilemmajohtamisen logiikka. Kyse ei välttämättä ole valinnasta turvallisuuden kannalta tärkeiden ja vähemmän tärkeiden alojen välillä. Haasteena on pikemminkin löytää tasapaino kriittisten osaamisten vahvistamisen ja osaamisen monimuotoisuuden säilyttämisen välillä.

Kilpailukykynä yhteistyö?

Kokonaisturvallisuuden kaltaisessa toimintaympäristössä menestyminen ei perustu siihen, että yksittäinen organisaatio osaa kaiken paremmin kuin muut. Se perustuu kykyyn rakentaa luottamusta, tunnistaa keskinäisiä riippuvuuksia ja luoda yhdessä enemmän kuin mitä kukaan voisi saavuttaa yksin.

Siksi yhteistyö ei ole kokonaisturvallisuudessa kilpailukyvyn vastakohta. Siitä on muodostumassa yksi sen tärkeimmistä lähteistä.

Savonian näkökulmasta tämä tarkoittaa ennen kaikkea alueellisten ja käytännönläheisten vahvuuksien tuomista osaksi valtakunnallista kokonaisuutta. Lisäksi Savonialla on vahva asema viranomaisten, hyvinvointialueiden, yritysten, järjestöjen ja koulutusorganisaatioiden välisen yhteistyön rakentajana. Nämä vahvuudet kytkeytyvät suoraan suomalaisen kokonaisturvallisuusmallin perusajatukseen, jossa yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaaminen perustuu eri toimijoiden yhteistyöhön eikä yksittäisten organisaatioiden toimintaan

---

Kirjoittaja

Pia Viklund, hankejohtaja, Kokonaisturvallisuuden osaamiskeskuksen valmisteluhanke, Savonia-ammattikorkeakoulu

---

Lähteet

Blomqvist, K., & Levy, J. (2006). Collaboration capability: A focal concept in knowledge creation and collaborative innovation in networks. International Journal of Management Concepts and Philosophy, 2(1), 31–48. Saatavilla: ResearchGate-rinnakkaistallenne

Jarzabkowski, P., Lê, J. K., & Van de Ven, A. H. (2013). Responding to competing strategic demands: How organizing, belonging, and performing paradoxes coevolve. Strategic Organization, 11(3), 245–280. https://doi.org/10.1177/1476127013481016

Jucevičius, G., & Jucevičienė, R. (2022). Enabling collaborative dynamic capabilities in strategic communities: Firm- vs. network-centric perspectives. Journal of Management & Organization. https://doi.org/10.1017/jmo.2022.37

Mayer, R. C., Davis, J. H., & Schoorman, F. D. (1995). An integrative model of organisational trust. Academy of Management Review, 20(3), 709–734. https://doi.org/10.2307/258792

Lewis, M. W. (2000). Exploring paradox: Toward a more comprehensive guide. Academy of Management Review, 25(4), 760–776. https://doi.org/10.5465/amr.2000.3707712

Yliopistojen, korkeakoulujen ja ammattikorkeakoulujen kokonaisturvallisuuden opetus- ja tutkimusverkostojen tapaaminen. (2026). Turvallisuuskomitean sihteeristö ja Turun yliopisto.