Yksinäisyyttä ei ratkaista uuden harrastuksen aloittamisella

Yksinäisyyteen voi olla vaikea hakea apua kohdennetusti, sillä se on elämäntilanteeseen liittyvä, kokonaisvaltainen tunnekokemus, eikä sairaus, jota voitaisiin hoitaa. Kun yksinäisyyttä kokeva rohkaistuu hakemaan apua terveydenhuollosta tai kolmannen sektorin palveluista, tulisi työntekijöiden kiinnittää erityistä huomiota sensitiiviseen kohtaamiseen. Yksinäisyyttä kokeva tuntee usein häpeää omasta tilanteestaan, ja hänelle voi herkästi muodostua kokemus siitä, että hänen tilanteensa tulee mitätöidyksi hänet kohtaavan työntekijän taholta.

On inhimillistä, että työntekijä voi kokea auttamistilanteessa neuvottomuutta, sillä yksinäisyyteen ei ole olemassa pikaratkaisua. Tämä voi johtaa usein siihen, että yksinäisyyttä kokevia kannustetaan vain lisäämään sosiaalisuuttaan ja etsimään uusia ihmisiä ympärilleen. Yleisin neuvo yksinäiselle onkin uuden harrastuksen aloittaminen. Tämä itsessään ei kuitenkaan poista yksinäisyyden tunnetta, vaan voi vahvistaa häpeän ja turhautumisen tunteita. Jos ihminen on jo kokeillut harrastustoimintaa, eikä hän ole sitä kautta löytänyt ihmissuhteita, voi hän tuntea epäonnistuneensa.

Yksinäisyyttä kokeva tarvitsisi tuekseen keskusteluapua, jossa pyritään ymmärtämään yksinäisyyden taustoja, herättämään itsemyötätuntoa omia kokemuksia kohtaan ja luomaan uudenlaisia suhtautumis- ja toimintatapoja yksinäisyyden lievittämiseksi. Usein vasta tämän jälkeen ihminen alkaa hiljalleen kokea, että hänellä on mahdollisuuksia vaikuttaa sosiaaliseen hyvinvointiinsa. (Marjovuo, Julkunen & Lähteenmäki, 2020.)

Yksinäisyyttä kokeva toivoo ohjattua sosiaalisuutta

Savonian osatoteuttaman Yhdessä osallisiksi – Mieliteko 2.0 -hankkeen Yksissä tuumin -toimenpiteessä toteutamme osallisuutta ja sosiaalista toimintakykyä vahvistavaa ryhmätoimintaa työelämän ulkopuolella oleville 16–64-vuotiaille pohjoissavolaisille. Ryhmissä olemme kuulleet osallistujiemme kokemuksia siitä, miten yksinäisyyden tunne ei poistu, vaikka olisi ihmisten ympäröimänä.

”Miksi minä menisin sinne yksin istumaan muiden keskelle? Tulisi vain pahempi olo. Kukaan ei puhu siellä minulle.”

Yksinäisyys ei synny pelkästään ihmissuhteiden vähäisestä määrästä, vaan ihminen saattaa kokea emotionaalista yksinäisyyttä, jolloin syvyys ja merkityksellisyys puuttuvat ihmissuhteista. Tällöin yksinäisyys voi korostua ja tuntua ahdistavalta nimenomaan muiden ihmisten keskellä. Ihmiset kaipaavat kohtaamisia, joissa he tulevat aidosti nähdyiksi ja kuulluiksi. (Junttila 2016, 54–55.)

Yksissä tuumin -toimenpiteessä ryhmien sisältö suunnitellaan ja toteutetaan osallistujien kanssa vastaamaan heidän tarpeitaan. Ryhmissä yhdistyvät erilaiset mielen hyvinvointia tukevat keskusteluteemat sekä yhdessä tekeminen. Yhdeksi tärkeäksi keskusteluteemaksi on noussut yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemukset. Osallistujamme ovat tuoneet esiin, ettei yksinäisyyttä vielä lievitä esimerkiksi kohtaamispaikan olemassaolo ja ryhmälle rakennettu ohjelma, vaan ihmiset kaipaavat niin sanotusti ohjattua sosiaalisuutta.

Sosiaalisten taitojen harjoittelun ei tulisi rajoittua vain lasten sosiaalistamiseen, vaan todellisuudessa kaiken ikäiset tarvitsevat tukea merkityksellisten suhteiden muodostamiseen. Osallistujat kaipaavat ohjaajilta aktiivista läsnäoloa, tukea muihin tutustumiseen ja tasavertaista osallistumista yhteiseen toimintaan. Lisäksi osallistujien henkilökohtainen huomiointi on koettu tärkeänä. Kohtaaminen ei vaadi ohjaajalta erityisosaamista, vaan aitoa kiinnostusta pysähtyä huomioimaan osallistujien yksilölliset piirteet ja elämäntilanteet. Ihminen kaipaa tunnetta siitä, että hän on tärkeä osa ryhmää, eikä vain yksi monien joukossa.

Kun yksinäisyys astuu huoneeseen – sensitiivinen kohtaaminen on avain

Ihmiset voivat olla hyvin tottuneita kertomaan omasta elämänhistoriastaan ja mielenterveyden haasteistaan, mutta yksinäisyys on silti puheenaihe, joka jää helposti piiloon. Tästä syystä haluamme kannustaa kohtaamispaikkoja ja vertaistuellisia ryhmiä nostamaan aiheen rohkeasti esiin. Tällä tavoin rikotaan puhumattomuuden kulttuuria aiheen ympäriltä ja mahdollistetaan vertaistuellinen ilmapiiri, jossa osallistujat voivat saada tukea toisiltaan.

Ryhmän ohjaajalla on tärkeä rooli keskustelussa, sillä hän voi tarjota yleistajuista psykoedukaatiota yksinäisyydestä, mikä usein auttaa osallistujia ymmärtämään yksinäisyyteen liittyviä tekijöitä omassa elämänhistoriassaan. Olemme huomanneet, että aiheen käsittely vaatii ohjaajalta sensitiivistä työskentelytapaa. Vaikka yksinäisyyteen liittyviä menneisyyden kokemuksia ei käsiteltäisi yksityiskohtaisesti, voi aihe nostaa osallistujilla ikäviä muistoja ja tunteita pintaan. Ohjaajan on tärkeää huomioida keskustelun ilmapiiriä, osallistujien reaktioita ja tarvittaessa ottaa hyvin aktiivistakin roolia ohjauksessa sekä tarjota taukojen mahdollisuutta.

Ohjaaja voi normalisoida erilaisia pintaan nousevia tunteita ja kannustaa kaikkia yhdessä luomaan mahdollisimman turvallista tilaa, jossa kunnioitetaan toisten omakohtaisia kokemuksia. Ikävien kokemusten vastapainoksi on tärkeää, että keskustelussa etsitään ymmärrystä ja myötätuntoa omaa elämänpolkua ja yksinäisyyttä kohtaan. Jos ryhmän kesken ei luontaisesti synny toiveikkuuden näkökulmaa, ohjaaja voi tarkoituksella kuljettaa keskustelua kohti muutoksen mahdollisuutta. Ryhmässä voidaan esimerkiksi pohtia keinoja, miten kaikki voisivat yhdessä vaikuttaa siihen, ettei kenelläkään olisi yksinäinen tai ulkopuolinen olo sekä jakaa kokemuksia hyvistä kohtaamisista, jotka ovat tuoneet iloa arkeen.

Keskustelun päätteeksi voidaan ottaa jokin kehollinen harjoitus. Tässä yhteydessä on hyvä huomioida, että perinteiset rauhoittavat hengitysharjoitukset eivät sovi tilanteeseen, jossa osallistujien olotila tuntuu väsyneeltä tai raskaalta. Tällaisessa tilanteessa hengitysharjoitus voi jopa huonontaa olotilaa. Parempi vaihtoehto on jokin kehoa aktivoiva harjoitus, esimerkiksi käsien ja jalkojen ravistelu tai taputtelu. Ohjaaja voi kehottaa osallistujia nousemaan ylös ja taputtelemaan käsillä koko keho läpi. Ohjaaja voi kannustaa: ”Ravistellaan keskustelun herättämät ajatukset ja tunteet pois, jätetään ne ryhmätilan kannettavaksi ennen kuin lähdetään kotiin.”

Kuulluksi tuleminen avaa tien kohti yhteyttä

Yksinäisyyttä kohdatessaan ammattilaisen on hyvä muistaa olla myötätuntoinen myös itseään kohtaan. Yksinäisyyteen ei ole olemassa pikaratkaisuja, mutta sen ote ihmisen elämään voi alkaa hiljalleen hälvetä, kun ihmiselle tarjotaan tila, jossa hän voi olla oma itsensä. Mahdollisuus tulla kuulluksi ja keskustella rehellisesti vaietusta asiasta on usein paras vastalääke häpeälle. Jo sen kuuleminen, ettei olekaan yksin kokemustensa kanssa, voi tuoda emotionaalista helpotusta monelle, vaikka ihmisen elämäntilanne ei muutu silmänräpäyksessä. Yksinäisyyden tunnistaminen, jakaminen ja sen äärelle pysähtyminen ovatkin ensimmäiset ja tärkeimmät askeleet yksinäisyyden lievittämisessä (Marjovuo, Julkunen & Lähteenmäki, 2020). Kun oma kokemus saa sanat, kuulevat korvat ja myötätuntoisen vastaanoton, on mahdollista alkaa käsitellä asiaa ja etsiä omaa suuntaa kohti yhteyttä.

Tämä artikkeli on toinen osa kaksiosaista julkaisua, jonka tavoitteena on lisätä ammattilaisten ymmärrystä yksinäisyydestä ja sen sensitiivisestä kohtaamisesta vertaistuellisissa kohtaamispaikoissa tai ryhmissä. Kirjoittaja Inka Pironetti työskentelee osallisuus- ja yksinäisyystyön asiantuntijana Yhdessä osallisiksi – Mieliteko 2.0 -hankkeessa (2023–2027). Hanke on Euroopan unionin osarahoittama.

---

Kirjoittaja:

Inka Pironetti, osallisuus- ja yksinäisyystyön asiantuntija, TKI Hyvinvointi-tutkimusala, Savonia-ammattikorkeakoulu

---

Lähteet:

Junttila, Niina. 2016. Yksinäisyyden ulottuvuudet. Teoksessa Juho Saari (toim.), Yksinäisten Suomi. Helsinki: Gaudeamus.

Marjovuo Ari, Julkunen Jenny & Lähteenmäki Maria. 2020. Yksinäisyys – tehtäväkirja avuksesi. HelsinkiMissio.