Luonnonvarakeskuksen tutkija Csaba Jansik avasi luennollaan elintarvikesektorin nykytilaa ja tulevaisuuden näkymiä. Luento herätti pohtimaan, missä suomalainen ruokajärjestelmä tällä hetkellä menee ja ennen kaikkea mihin suuntaan sen pitäisi kehittyä.

Yksi keskeinen viesti oli selkeä: ilman kasvua ei ole kestävää tulevaisuutta. Kasvun tarve ei koske vain yksittäisiä maatiloja tai yrityksiä vaan koko kansantaloutta. Suomen talous on viime vuosikymmenten aikana kohdannut useita kriisejä, ja niiden seurauksena kasvu on ollut epävakaata ja velkaantuminen lisääntynyt. Tässä tilanteessa myös elintarvikesektorilta odotetaan nykyistä suurempaa roolia.

Luento nosti esiin myös Suomen aseman kansainvälisessä vertailussa. Vielä 1990-luvun lopulla Suomi oli Euroopan nopeimmin kasvavien talouksien joukossa, mutta finanssikriisin jälkeen kehitys on jäänyt jälkeen muista maista. Sama ilmiö näkyy elintarvikeviennissä: monet maat kasvattavat vientiään useiden prosenttien vuosivauhtia, kun taas Suomi etenee huomattavasti hitaammin. Tämä tarkoittaa sitä, että ero kilpailijoihin kasvaa jatkuvasti.

Erityisen kiinnostavaa oli havaita, miten eri maissa elintarvikesektori nähdään. Monissa Euroopan maissa elintarviketeollisuus on keskeinen teollisuudenala ja merkittävä vientisektori. Suomessa ala on jäänyt pienempään rooliin, vaikka potentiaalia olisi enemmän. Vientiä ei ole perinteisesti nähty kasvun moottorina, vaan pikemminkin ylijäämän purkamisena.

Toisaalta luennolla tuotiin esiin myös positiivinen muutos. Sekä yrityksissä että hallinnossa on viime vuosina tapahtunut selkeä asennemuutos: vienti nähdään yhä useammin strategisena mahdollisuutena. Yritykset ovat alkaneet panostaa vientiin tavoitteellisemmin, ja sen merkitys osana liiketoimintaa on kasvanut.

Haasteet eivät kuitenkaan ole kadonneet. Maataloustukien reaaliarvo on laskenut ja kehityksen arvioidaan jatkuvan. Tämä tarkoittaa, että tilojen on saatava yhä suurempi osa tuloistaan markkinoilta. Samanaikaisesti tuonti on kasvanut merkittävästi ja Suomeen tuodaan yhä enemmän tuotteita, joita voitaisiin tuottaa myös kotimaassa.

Luento auttoi ymmärtämään myös, miksi tuontituotteet ovat usein hinnaltaan kilpailukykyisempiä. Keskeinen tekijä on mittakaava: muualla Euroopassa tuotanto tapahtuu huomattavasti suuremmissa yksiköissä, mikä laskee kustannuksia. Tämä asettaa suomalaisen tuotannon haastavaan asemaan, sillä vastaaviin volyymeihin ei ole realistista päästä.

Tästä päästään luennon keskeisimpään oivallukseen: Suomen ei kannata kilpailla määrällä vaan erikoistumisella. Mahdollisuudet löytyvät korkeamman lisäarvon tuotteista, laadusta ja erityispiirteistä, jotka erottavat suomalaiset tuotteet massasta. Kyse ei ole pelkästään tuotannosta vaan myös siitä, miten tuotteet asemoidaan markkinoilla.

Luento herätti ajatuksia myös kotimarkkinoiden rakenteesta. Suomen vähittäiskauppa on keskittynyt, mikä vaikuttaa koko elintarvikeketjun toimintaan ja neuvotteluasetelmiin. Monille yrityksille kotimaan markkinat ovat niin keskeiset, että ne rajoittavat kasvumahdollisuuksia. Viennin lisääminen nähdään keinona tasapainottaa riippuvuutta kotimarkkinoista ja parantaa yritysten neuvotteluasemaa.

Kokonaisuudessaan luento piirtää kuvan sektorista, joka on murroksessa. Haasteet ovat merkittäviä mutta samalla mahdollisuuksia on olemassa. Keskeinen kysymys onkin, pystyykö suomalainen elintarvikesektori tekemään tarvittavat valinnat ajoissa.

Jäljelle jää ajatus, joka jäi erityisesti mieleen: jos emme itse rakenna kasvua, muut ottavat sen ja samalla meille tärkeimmät markkinat kotimaassa ja maailmalla.

Artikkeli on kirjoitettu osana FinFoodNet – Suomalaiset Innokaupungit ja alueet vauhdittamassa ruokaratkaisujen vientiä -hanketta. FinFoodNet-hanke on Innokaupungit-verkoston vetovastuuhanke. Se on Euroopan unionin osarahoittama, ja sen rahoitusta kanavoi Pirkanmaan liitto.

---

Kirjoittaja

Outi Kuvaja, tki-asiantuntija, Savonia-ammattikorkeakoulu

---